Oppia ikä kaikki? Vuosi 2013, senioripari Nina ja Vilma

Enpä tiennyt minne pääni pistin, kun ajattelin näin tätiratsastajana ruveta kilpailemaan. Kaikkihan alkoi siitä, kun putosin omissa maastoissa oman puskahevosen selästä. Heti kotiin päästyäni istuin läppärin ääreen ja laitoin Sallalle viestin, pääsisikö mukaan kenttäestetreeneihin.. Vilapeli tuntui kivalta peliltä, sillä olisi paljon opetettavaa minulle, kotona kun kasvaa myös nuori suomenhevonen ja tarvitsen lisää kokemusta pysyäkseni ainakin askelen tai kaksi edellä oman hevosen kehityksessä ja koulutuksessa.

Siitähän se ajatus sitten karkasi lopullisesti, kenttää teki mieli ihan kisatakin ja ei muuta kuin selvittämään mitä se vaatisi.

Aluelupa tuli hankittua noin vain, yhtäkkiä olin aluelupakoulutuksessa, sitten huomasin olevani elämäni ensimmäisissä estekisoissa osallistujana ja heti 2x80cm luokat vain neljällä virhepisteellä. Hyvä ME!
Olihan se jännää, enkä oikeastaan muista kisoista enää mitään. Aluelupa heltisi seuralta (SuoRa) ja ei muuta kuin katse eteenpäin.

Kevään valmistautumista kenttäkisoihin häiritsi hevosten tautitilanne, mutta niin vain lähdettiin kenttäkilpailuihin. Eihän ne hyvin menneet minun ja Vilman osalta, minun epävarmuus paistoi varmasti kilometrien päähän. Kisojen jälkeen oli hetken aikaa sellainen fiilis, etten ikinä enää osallistu minnekään millään hevosella, omasta varsastakin tuleekin puskaratsu tai ravuri, minä jään mökkiini mököttämään ja unohdan tämmösen kilpailuhommat, vanaha akka hupsii tommosia...

Muutaman tuumauksen jälkeen olin kuitenkin menossa kovasti alue-estekisoihin Rautalammille, mutta kisapäivänä Vilmalla olikin silmätulehdus, siihen se sitten jäi, mukana oltiin mutta Paulan ja Emman kaverina.

Syksyn ajan mentiinkin oikeastaan enemmän koulua ja se on kyllä alkanut pikkuhiljaa sujua hyvin Vilman kanssa. Kävimme Vanhallamäellä Itä-Suomen alueen ratsastuskoulujen mestaruuskisoissa kouluratsastuksen aikuismestaruusluokassa, taisimme jäädä hännille, prosentit jotain 57,3. Kuka noita muistaa...

Jännitykseenhän ne kisat karahti, verryttelyt meni mielestäni oikein hyvin, mutta kisaradalla jännitin hartiat korvissa ja polvet kainalossa ja sekoitin Vilman vauhdin ja suunnan ihan totaalisesti ja unohdin radankin ihan loppumetreillä. Tuomarin kommentti loppuun oli kuitenkin 'kehityskelpoinen pari', mikä tietysti lämmitti mieltä ja jätti jotain hampaan koloonkin. Näiden kisojen jälkeen enimmäkseen nauratti ja kun tiedän miten helppo rata se on, ensi vuonna mä teille näytän....

Sitten mentiin taas normaalitahtiin tunneilla, enimmäkseen koulua. Jonkin verran ratsastin syksyn aikana myös omaa varsaa ja täytyy sanoa, että varsan ratsastus on tehnyt hyvää tuntiratsastamiseen ja päinvastoin. Kyllä se vaan niin on, että jos haluaa kehittyä ratsastajana, kerta viikkoon tunnilla ei tahdo oikein riittää, pitää olla muutakin (sain kehittää tasapainoani ja apujen ajoitusta riekkuvan varsan kanssa...)
Loppusyksyllä tipahdin ikävästi varsan selästä maastossa ja joitain selkälihaksiani repesi, joten taukoa tuli ratsastukseen.

Loppuvuodesta karautimme kisoihin Vilapelin kanssa ihan omalla tallilla, Merihevoset järjesti seurakisat Arossa. Piti sinne lähteä kokeilemaan, vaikka niitä esteitä olin hypellyt vain harvakseltaan syksyn aikana, niin menin vain 60cm ja 70cm luokissa. Molemmat radat puhtaasti ja jäi hyvä fiilis. Tuotakin lajia voisi mennä enemmän.

On kyllä ollut kiva vuosi, paljon on tullut opittua asioita ihan perusasioita, mitä ei ole aikaisemmin tarvinnut ajatella mm. hevosen käsittelystä vieraassa paikassa, oman jännityksen hallitsemisesta, mentaalipuolen kurissa pitämistä. Aina ei ole tunneillakaan mennyt hyvin, kyllä tämä vaan niin nousua ja laskua on, että välillä huimaa!

Aloittelevana kisaajana, vaikka olenkin aikuinen, en kertakaikkiaan voi tietää ja hoksata ihan kaikkea peruskäytäntöjä, muutamia 'mokia' on tullut, mutta niistä sitä oppii. Onneksi ei ole kuitenkaan sattunut mitään haavereita missään (paitsi oman varsan kanssa, mutta se on toinen juttu se). Aina ei osaa edes kysyä, kun ei tiedä, mitä ei tiedä. Tietää vain, että on paljon asioita joista ei tiedä.

Jokatapauksessa tällä tiellä ollaan, eikä pois tee mieli hypätä.

Vuosi 2014

...startattiin MeHen seurakoulukisoissa kenttäratsastuksen tutustumisluokan ohjelmassa. Loppujen lopuksi olen tyytyväinen suoritukseen, vähemmän jännitti kuin edellisissä kisoissa Vanhallamäellä. Mutta jännitin kuitenkin. Prosentit jäi kauas kärjestä, mutta ei se haittaa, oma ennätys kuitenkin 62,5%, ei se huono ole. Oma suoritus ja itsensä voittaminen on mulle tärkeintä nyt, kokemuksia kaikenlaisista tilanteista.

Toisesta rakkaasta harrastuksestani, koiranäyttelyistä, otin itseni tsemppaamiseen 'Mä tulin voittamaan'-asenteen, sillä mentiin ja melko hyvä tuli. Tämä karrikoitu uho on tepsinyt niin monessa paikassa, että aion käyttää sitä häikäilemättä hyväkseni myös ratsastuksen saralla. Onneksi tutut tietää, etten oikeasti ole sellainen... Vai tietääkö?

Jaa pitikö näin alkuvuodesta laittaa itselleen tavoitteita?

Ihan alkuun selkää ja 'korsettia' kuntouttamaan tehojumpalla ja venyttelyllä, kaikki liikunta on hyvää vastapainoa ratsastukselle.

Lisää kisakokemusta, pikkuhiljaa ylemmälle tasolle kouluratsastuksessa, estekorkeutta myös ylöspäin, oman jännityksen hallitsemista ja rutiinien kehittämistä kisoihin. Siinäpä sitä tavoitetta kerrakseen. Ihan ykköstavoitteena on kuitenkin saada omasta hevosesta kiva ratsu, joten katsotaan nyt mihin rahkeet riittävät tuntiratsastajana. Aika näyttää :)